Virheallergia johtaa taantumiseen
Kuuntelin pitkästä aikaa läpi vanhoja suosikkeja podcast -arkistoista ja Jari Sarasvuon Yle monologeista löytyvä ”Virheen kieltäminen johtaa katastrofeihin” palautti mieleen omat pohdintani epäonnistumisiin ja niiden välttelyyn liittyen. Vaikka kyseisen jakson ydin liittyykin enemmänkin virheistä oppimisen tärkeyteen, käyn tässä kirjoituksessa asiaa läpi hieman eri näkökulmasta.
Koulumaailma opettaa meitä pienestä asti kohti täydellisyyttä: virheet ovat heikkouden merkki ja yli-ihmisen egoa pönkittävä kymppirivi taas kadehtimisen arvoinen suoritus. Mutta entä kouluputken jälkeen, kun nykyajan dynaamisessa maailmassa oikeaa vastausta on harvoin saatavilla ja toimintamallit löytyvät enemmänkin kokeile-erehdy-opi -kaavan kautta kuin latelemalla oikeita vastauksia. Myös omalla kohdallani muutamia vuosia sitten tarkastellessa omia toimintatapojani törmäsin usein toistuvaan asioiden lykkäämiseen, milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Teen sitä toki ajoittain edelleen, mutta tuolloin pohtiessani asiaa tarkemmin löysin syyn lähempää kuin arvasinkaan: pelkäsin tehdä virheitä.
Vauhtia koulun penkiltä
En ollut ennen yliopistoa koskaan mikään mallioppilas, vaan fokukseni oli opintojen sijaan enimmäkseen urheilun puolella, johon tuli panostettua ajallisesti varsin reilusti koko pitkän nuoruuden ja lapsuusajan. Opinnot kulkivat siinä sivussa, eikä niihin tullut kiinnitettyä sen enempää huomiota tai asetettua sen suurempia tavoitteita. Kunhan ylioppilaaksi pääsi sellaisilla papereilla, joita kehtasi vielä juhlissa näyttää.
Aloittaessani opinnot yliopistossa urheilu kilpatasolla oli jo jäänyt ja pienestä asti pinnalla ollut kilpailuvietti sekä kunnianhimo tuli kohdistettua opinnoissa menestymiseen. Aluksi en juurikaan stressannut numeroita, mutta ensimmäisen syksyn tutustumisen jälkeen asetin itselleni selkeät tavoitteet sillä yhdellä mittarilla jolla koulukin opinnoissa menestymistä mittasi, eli kurssiarvosanojen keskiarvolla.
Tykkäsin opiskelusta ja tiesin mitkä aiheet minua kiinnostavat, mutta silti tein usein tarvittavat hommat viime tingassa, vaikka aikaa ja kiinnostusta olisi ollut hoitaa hommat maaliin jo aikaisemmin. Sinällään sanonta ”deadline on paras motivaattori” pitää kyllä paikkansa, eikä kyseisessä toimintatavassa sinällään ollut mitään väärää, mutta jälkeenpäin asioita jäsennellessä ja elämänkokemuksen karttuessa tajusin, että kyse olikin vain koruttomasti sanottuna mahdollisen epäonnistumisen peittelystä. Jos kyseinen projekti ei saavuttanutkaan sille asetettua arvosanatavoitetta, oli helppo kaivaa selitysten työkalupakista vakiolauseena ajan ja sitä kautta valmistautumisen puute, joka aiheutti eron lopullisen tuloksen ja ns. hyväksyttävän tuloksen välillä.
”Elämässä on vain todennäköisyyksiä, ei täydellisyyksiä”
Myöhemmin olen oppinut yhä paremmin sietämään myös virheitä ja epäonnistumisen mahdollisuutta, eikä tekemiseni ole enää yhtä paljon sidoksissa täydellisyyteen. Ns. oikeassa elämässä se onkin olennaisen tärkeä taito, jota nähdäkseni koulumaailma ei kaikessa täydellisyydessään monellekaan opeta.
Kokeileminen, virheistä oppiminen ja asioiden korjaaminen opitun mukaan ovat varsinkin monia menestyviä yrittäjiä yhdistäviä taitoja, sillä virheitä tulee väkisinkin myös parhaista parhaille. Olennaista onkin näin ollen se, miten väistämättömiin virheisiin suhtautuu sen sijaan, että yrittäisi viimeiseen asti vältellä virheitä.
Myös sijoittamisessa on hyvä muistaa, että virheitä sattuu kaikille. Siksi sijoittaminen on järkevää aloittaa mahdollisimman nuoressa iässä, jotta isoimmat virheet ja opit ehtii tekemään aikaisessa vaiheessa varsin maltillisilla pääomilla.
Joskus rapatessa roiskuu ja se kuuluu elämään, mutta olisiko sittenkin myös koulumaailman syytä valmistaa meitä enemmän kohti kokeilemista ja virheitä kuin täydellisyyteen pyrkivää yli-ihmistä?