”Me kasvoimme keskellä metallipölyä ja työkalujen kilinää. Lapsuudessa se oli meille leikkikenttä, nuoruudessa vain isän työpaikka – ja aikuisuudessa intohimo. Isämme konepaja opetti meille enemmän kuin vain työtä – se opetti rohkeutta, periksiantamattomuutta ja sen, miten upeaa on kulkea tätä matkaa sisaruksina” ꟷ Noora ja Niina

Noora (vasemmalla) ja Niina (oikealla). Kuvaaja: Jenna Peltonen

Vuonna 2007 Nooran ja Niinan isä menehtyi yllättäen sairauskohtaukseen, ja siskosten oli otettava konepajayrityksen johto vastuulleen

Noora oli tuolloin 19 vuotta ja opiskeli parhaillaan kaksoistutkintona merkonomiksi. Hän valmistui keväällä 2008. Tarkoituksenaan hänellä oli lähteä opiskelemaan yritysjuridiikkaa, mutta kun konepajalle täytyi lähteä töihin, ei aikaa opiskeluun enää ollut. Hän oli aiemmin ollut konepajalla kesätöissä ja työharjoittelussa, mutta ei aikonut jatkaa siellä työskentelyä.

Niina oli 22-vuotias ja asui tuolloin poikaystävänsä (nykyisen miehensä) kanssa Porissa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 2005, mutta ei valmistuttuaan vielä tiennyt, mitä haluaisi tehdä. Hän piti välivuoden ja haki sitten Porin ammattiopistoon merkonomiksi. Opiskelu sujui töiden ohella, ja Niina valmistui keväällä 2008 samaan aikaan Nooran kanssa.

ꟷ Joulukuussa 2007 sinne pajalle molemmat lähdettiin. Tulevaisuuden suunnitelmat muuttuivat yhdessä yössä. Olin ajatellut tapahtumatuotannon olevan itselleni mielenkiintoinen vaihtoehto, mutta koskaan en sinne silloin lähtenyt, Niina täydentää.

Niina (vasemmalla) ja Noora (oikealla). Kuvaaja: Jenna Peltonen

Kohtalokas sunnuntai

Konepajan työporukka oli edellisenä iltana ollut risteilyllä. Noora oli mukana, mutta jäi Turkuun tekemään joululahjaostoksia, eikä siis ollut paikalla tuona kohtalokkaana sunnuntaiaamuna. Niina puolestaan oli yöpynyt puolisonsa kanssa vanhempiensa luona.

Sinä aamuna heidän isänsä ei enää herännyt. Niinan puoliso yritti elvyttää häntä, mutta pian kävi selväksi, ettei mitään ollut tehtävissä. Niinan ja Nooran isä menehtyi sairauskohtaukseen vain 52-vuotiaana.

ꟷ Soitin elämäni raskaimman puhelun Nooralle: ”iskä on kuollut, tulkaa kotiin”. Muistan, vain kuinka lohduttomasti Noora itki, Niina muistelee.

ꟷ Olin aikaisemmin soittanut äidille ja varmistellut joululahjaan liittyviä asioita. Kuulin äidin äänestä, että jotain oli sattunut, kun hän ei joutanut kanssani puhumaan. Silloin lähdimme poikaystäväni kanssa ajamaan kohti kotia. Olin siis jo matkalla, kun Niina soitti, Noora täydentää.

Elämä muuttui yhdessä yössä. Maanantaina ei mentykään kouluun, vaan töihin konepajalle. Sisarukset kertovat, että varsinaista päätöstä yrityksen johtoon hyppäämisestä ei tehty, eikä mitään keskustelua asiasta käyty, vaan asia oli enemmänkin itsestään selvää: töihin mentiin.

ꟷ Nyt 17 vuotta myöhemmin, kun mietin kaikkia konepajan kundeja ja sitä tilannetta, niin ymmärrän sen olleen kova paikka kaikille. On se ollut melkoinen tilanne, kun kaksi parikymppistä mimmiä iskee taukotilaan: ”moro, johdetaan tätä pajaa nyt”. Toki se oli todella surullinen hetki. Mutta jos meillä on ollut myllerrys, niin kyllä on konepajan kundeillakin, Niina pohtii.

Tilanteeseen ei voinut mitenkään varautua ja siksi isän kanssa elämä jäi hyvinkin kesken. Noora ja Niina eivät kuitenkaan koe, että asioita olisi jäänyt sanomatta tai hyvästejä jättämättä.

ꟷ Olimme tosi läheinen perhe ja molempien puolisot olivat tiiviisti elämässä mukana. Kuitenkin äidillä ja isällä oli silloin kaksi aikuistuvaa tytärtä ja olimme molemmat melko kovapäisiä, Niina sanoo.

Isän jalanjäljissä, mutta omalla polulla

Pajalle töihin lähteminen oli helpompaa, kun ulkopuolelta ei kohdistunut odotuksia toiminnan suhteen.

ꟷ Minulla oli käsitys, että iskä kaavaili minusta johtajaa. Olin kuitenkin vasta 18-vuotias, joten en siitä innostunut, Noora muistelee.

ꟷ Varmasti isällä oli näkemyksiä ja unelmia pajalle. Se on ollut tietyllä tapaa onni ja helpotus, ettei olla niitä tiedetty. Ettei ripustauduttu isän unelmiin, saatiin vaan jatkaa hänen työtään, Niina täydentää.

Sisarukset kuvailevat vanhempiaan yrittäjähenkisiksi. Isästä oli tullut yrittäjä ostaessaan konepajan vuonna 2001. Äiti puolestaan oli aina tehnyt kovasti töitä ja antanut paljon itsestään palkkatyössä.

ꟷ Kerran olimme eräällä puhekeikalla, jossa käytimme ilmaisua ”olemme olleet onnekkaita”. Tähän yksi herrasmies tokaisi: ”kyllä te olette jotain jo äidinmaidossa saaneet”. Se on jäänyt minulle buusteriksi elämässä, Niina kertoo.

ꟷ Alkuaikoina työntekijät tunsivat meidät ennen kuin me tunsimme heidät. Olimme pyörineet pikkulikoista asti pajalla. Konepaja oli perheyritys ja arvot olivat vahvasti sitä mitä perheyritys on, Niina pohtii.

Matka yritysjohdossa – Suru, oppiminen ja ensimmäiset haasteet

Noora ja Niina kertovat, että yrityksen tuotantovastaava oli alun hetkissä arvokas apu ja tärkeässä roolissa. Hän oli tehnyt pitkän uran isän kanssa ja hänen avullaan paja pyöri normaalisti, vaikka suru ja menetys painoivat.

Siskokset alkoivat pikkuhiljaa opettelemaan käytössä olevia järjestelmiä ja laskutusta.

ꟷ Kaikki opeteltiin mappi kerrallaan. Sen verran fiksuja naisia olimme, että palkkasimme keväällä 2008 ulkopuolisen toimitusjohtajan. Kaikki oli alkuun sekavaa ja vaikeaa. Emme me tienneet mitä sen toimitusjohtajan pitäisi olla ja sen takia meillä oli rekrytointifirma apuna. Olimme ensin palkkaamassa toista henkilöä, mutta lopulta tähdet olivat kohdillaan. Löysimme niin oikean ihmisen meille töihin. Toimitusjohtajan palkkaamiseen sekä kaiken opetteluun meni aikaa, ja lisäksi hautajaisjärjestelyt olivat käynnissä samaan aikaan, Niina kertoo.

ꟷ Kaikki paperiasiat on varmasti aika pitkälti hoidettu puolestamme. Pankilla sekä muilla sidosryhmillä riitti kärsivällisyyttä meidän suhteemme. Saatiin paljon tukea ja ymmärrystä tilanteesta, Noora pohtii.

ꟷ Isä oli pidetty koko teollisuudessa, joten meidät on otettu usein aika isällisesti vastaan. Koen, että meitä on kohdeltu kauniimmin ja olemme kohdanneet tosi vähän vähättelyä tai tytöttelyä. Muistan niitä ihan alkuaikojen asiakaskohtaamisia: suurella empatialla ja lämmöllä otettiin vastaan, Niina lisää.

Ensimmäinen vuosi Nooralla ja Niinalla meni kaiken prosessoimiseen ja läpikäymiseen. Konepajan tilaus näytti hyvältä, sillä seuraavat kaksi vuotta tilaukset olivat täynnä. Niina ja Noora kertovat, että asioita oli helppo opetella, kun tulevaisuus oli turvattu.

ꟷ Sitten vuonna 2009 alkoi kuulua, että lama saattaa tulla. Ei nämä sisarukset ymmärtäneet mitä se tarkoittaa. Lopulta jouduimme lomauttamaan porukkaa ja se oli kamalaa. Mutta siitä selvittiin ja konepaja lähti taas nousuun. Ehdimme molemmat perustamaan perheet ja elämä oli hyvinkin tavallista siinä kohtaa. Ei ollut huolta huomisesta, Niina kertoo.

Konepajayrityksestä luopuminen

Konepajayritys työllisti yhteensä 12 henkilöä sekä joinain hetkinä enemmän. Niina ja Noora eivät ole enää liiketoiminnassa mukana, sillä he myivät sen vuonna 2022 toiselle paikalliselle metallipajaperheyritykselle.

ꟷ Työntekijöiden arki muuttui varmasti täysin, mutta myös mahdollisimman vähän. Se toimitusjohtaja, jonka palkkasimme vuonna 2008, on edelleen töissä ja siellä on myös sellaisia koneistajia, jotka isä palkkasi aikoinaan. Yks koneistaja kerettiin päästää eläkkeelle, Niina kertoo.

Vuodet konepajalla toivat ja vahvistivat uskoa elämään, mutta myös vaikeita vuosia mahtui mukaan.

ꟷ Meillä oli todella vaikeita vuosia ennen kuin yritys myytiin. Olimme konkurssin partaalla ja muutamia keskusteluja saneerauksesta käytiin. Joutui pohtimaan, että olemmeko me ne, jotka siitä pajasta valot sammuttavat? Loputon ahdistus ja epävarmuus oli läsnä, mutta jollain sisulla sieltä läpi tultiin ja saatiin pää takaisin pinnalle. Jälkimainingeissa pohdittiin seuraavia askeleita: jäädäänkö niille sijoille ja katsotaan mihin rahkeet riittävät vai ostetaanko lisää ja kasvetaan? Kolmas vaihtoehto oli myynti. Lopulta päätimme, että työmme pajan kanssa oli tehty ja nyt oli jonkun toisen vuoro ottaa kierroksia lisää. Olisi ollut itsekästä vaan tyytyä siihen ja katsoa mihin asti päästään, Niina kertoo.

ꟷ Yrityksen myyminen oli monen tunteen sekoitus: se oli luopumisen tuskaa, ikävää, itkua, maailmanlopun tuskaa sekä pohtimista siitä, mitä itse osaisi kaikkien niiden vuosien jälkeen tehdä. Se oli jännittävä uuden alku, innostus ja odotus tulevasta, Noora summaa.

Vaikka yritys myytiin vuonna 2022, ajatuksen tasolla bisneksestä luovuttiin jo vaikeiden vuosien aikana.

ꟷ Silloin kävimme luopumisen mielessämme läpi, kun olimme syvissä vesissä. Luopuminen synnytti haikeutta, mutta kipeimmät kohdat olivat ihmisissä ja heistä luopumisesta. He elivät siinä kaikessa mukana, kun kasvoimme. Vaikka meni kuinka huonosti, he tulivat aina töihin. Yrityksen myyminen oli yhteisöstä luopumista. Aina kun heitä näen, kysyn, onko kaikki hyvin. Kannan heistä huolta, Niina lisää.

Sisarusten yhteinen matka – Yrittäjyys, suru ja itsensä etsiminen

Konepajayrityksen johtoon siirtyminen oli Nooralle ja Niinalle oiva tapa paeta tunteita. Suorittamisen mukana oli helppo sysätä ajatukset syrjään, kun täysi työnteko alkoi heti isän menetyksen jälkeen.

ꟷ Siinä hetkessä koin surun syrjään työntämisen olleen hyvä juttu. Kuitenkin jossain vaiheessa tunteet pitää kohdata. Nyt tekisin toisin. Yrittäisin käsitellä sen menetyksen heti, Niina pohtii.

Niinan kohdalla tunteet ovat nyt 17 vuoden jälkeen pinnassa. Hän on elämässään kohdassa, jossa nyt käsittelee menneitä tapahtumia ja sitä mitä hän itse haluaa elämässään sekä työkseen kokea ja saavuttaa.

ꟷ Ei sellaista surua voi koko elämäänsä siirtää syrjään, jossain vaiheessa se käsiteltäväksi tulee. Omalla kohdallani tunteet ovat pinnassa juuri nyt. On ollut aikaa pohtia sitä, mistä olen tullut tähän pisteeseen. Olen joutunut käymään matkaa läpi ja näkemään hetkiä, joihin en ole voinut kiinnittää aikaisemmin huomiota. Olen muun muassa pohtinut, että miksi minusta tuntuu nyt siltä kuin tuntuu? Prosessi on käynnissä, mutta onko se edelleen kesken, koska en uskalla avautua? Saan itseni usein kiinni ajatuksesta, että mitä minä haluan? Onko kyse uskalluksesta vai aidosta epävarmuudesta? Niina avaa.

Niina opiskelee tällä hetkellä Satakunnan ammattikorkeakoulussa toista vuotta. Koulu on ollut hänelle hyvä tapa sanoittaa konepaja vuosilta kertynyttä osaamistaan, niin itselleen kuin muillekin. Yrityksen myymisen jälkeen Niina oli eräässä hankkeessa asiantuntijana vuoden verran. Sen jälkeen kotona oleminen, rauhoittuminen ja perheen kanssa olo on ollut viimevuosien tärkein juttu.

ꟷ Viime vuodet ovat olleet myös minun kohdallani itseni etsimistä. Sain kuitenkin omaa prosessiani nopeammaksi, kun olen käynyt jo pitkään terapiassa puhumassa ja käyn edelleen. Ajattelen, että minulla on paremmat työkalut kuin Niinalla, koska olen aloittanut prosessin aikaisemmin, Noora miettii.

Sisarukset kokevat saavuttaneensa paljon ikäisekseen. Yrittäjyys on tullut heille tutuksi ja se on molemmille mieleinen suunta, joten he tavoittelevat kumpikin työelämässään yrittäjyyttä.

ꟷ Haaveilen tasapainosta ja rauhallisuudesta. Meillä alkaa kohta ruuhkavuodet helpottamaan. Jos vielä löytäväisin itselleni mielekkään työn, niin en uskaltaisi enempää haaveilla. Se olisi luultavasti omaa yritystoimintaa. Olen mahdollisimman avoin ja tartun mahdollisuuksiin. Olen kipuillut sen kanssa, että tarvitseeko minun valita vain yhtä asiaa vai voisinko tehdä monia asioita? Haluaisin tehdä puhekeikkoja ja juontaa, mutta voisinko tällä kokemuksella olla pätevä myös jonkun yhtiön hallitukseen? En halua, että mikään sulkee toisiaan pois, Niina pohtii.

ꟷ Minulla ei ole haaveena eikä tavoitteena mennä töihin, vaan enemmänkin itse työllistää itseni. Olen löytänyt tieni visuaalisen alan puolelle. Opiskelen paljon markkinointia ja media-alaa. Teen työkseni siihen liittyen juttuja. Koen olevani oman osaamiseni ytimessä, Noora sanoo.

Noora Pylkkänen. Kuvaaja: Jenna Peltonen

Nooralla ja Niinalla on edelleen yhteinen yritys, Hallaworks Oy. Kun konepaja myytiin, myytiin Hallaworks oy:sta sisältöä, mutta osa jäi jäljelle. Sisarukset ovat hiljattain yhdistäneet voimansa ja Hallaworks on luonut nahkansa uudelleen. Se nyt vielä alussa oleva somekonttori, joka tuottaa sisältöä erityisesti teollisuuden ja elintarvikealalle.

ꟷ Niina on ollut korvaamaton voimavara. Yksin en olisi pystynyt tähän kaikkeen. Kun toinen sukelsi, niin toinen oli vetämässä ylös. Yhdessä on kaikki tehty ja ilman konepajavuosia emme olisi yhtä läheisiä. Nyt molemmat ovat päässeet tekemään omia intohimon kohteitaan, eikä se ole vienyt meitä erilleen, Noora kertoo.

ꟷ Meillä on neljä vuotta ikäeroa, enkä usko, että olisimme näin läheisiä ilman konepajavuosia. Puolisomme ovat parhaita kavereita ja lapset ovat kasvaneet yhdessä. Jokainen joulu on vietetty yhdessä. Olemme olleet kolme vuotta ilman konepajaa, emmekä ole enää päivittäin tekemisissä. Ajattelen senkin tehneen suhteellemme vain hyvää. Olemme entistä läheisempiä kuin mahdollista. Paljon soittelemme ja sparrailemme toisillemme, Niina lisää.

Sisarukset haluavat rohkaista muita:

”Älä odota, että sinun pitäisi olla valmis. Me emme olleet. Me olimme nuoria, surun keskellä, ja silti päätimme tarttua vastuuseen, koska se tuntui oikealta. Me opittiin matkan varrella – välillä kantapään kautta, mutta aina eteenpäin. Luota siihen, että etsit ratkaisun silloin kun se hetki tulee. Älä pelkää pyytää apua, äläkä jää yksin. Ja muista, että vahvuus ei aina näytä kovalta – joskus se on sitä, että itkee, tekee silti ja uskoo siihen, että tästäkin voi tulla jotain omaa.” - Niina ja Noora