”Yrittäjyys on riski. Sijoittaminen osakkeisiin on riski. Sijoittaminen asuntoihin on riski. Lainan ottaminen on riski. Lainan antaminen on riski. Työpaikan vaihto on riski. Kaikessa on riski. Mutta.

Suurin riski on kuitenkin olla tekemättä mitään.”

Kirjoitin kyseisen LinkedIn -postauksen muutamia vuosia sitten turhautuessani ainaiseen riskit versus mahdollisuus -puntarin epätasapainoon, oli keskustelun aihe sitten mikä tahansa. Sanoma on edelleen nykyajan somemaailmassa varsin ajankohtainen ja siksi ajattelin pohtia aihetta laajemmin yhden blogipostauksen verran.  

Riskienhallintaa opetetaan yliopistossa asti, mutta arjen valinnoissa riskit ovat aivoillemme jostain syystä todella vaikeita hahmottaa. Jos arvottaisimme kaiken pelkästään riskien ja niiden todennäköisyyksien perusteella, ei esimerkiksi lentämistä pitäisi pelätä ollenkaan, sillä jokapäiväinen työmatka autolla päättyy monin kerroin todennäköisemmin katastrofiin.

Sijoittamiseen liittyvät riskit näemme usein samoin tavoin. Tästä hyvänä esimerkkinä on rahojen pitäminen pankkitilillä osakeindeksien sijaan, vaikka euron ostovoimaa syövä inflaatio sinetöi pankkitilivaihtoehdon varman tappion joka ikinen vuosi. Sijoittaminen koetaan riskisemmäksi, vaikka odotusarvo historian tilastojen perusteella on puolellamme, kun taas vaihtoehtoiskustannuksena varma tappio.

Voiko elämä olla jopa liian mukavaa?

Jokainen muistaa sananlaskun siitä, kuinka vaikeat ajat tekevät vahvoja ihmisiä ja helpot ajat heikkoja ihmisiä, sekä kuinka ajat vaihtelevat näiden ihmisten toiminnan tuloksena. Toki kyseinen fraasi on silkka yksinkertaistus ja nykyaikana hauska meemi, mutta silti sanomaltaan pohtimisen arvoinen.

Ihminen on luonteeltaan varsin mukavuudenhaluinen. Emme helposti hyppää epämukavuusalueelle, etenkään vapaaehtoisesti. Näemme riskejä kaikkialla: kuinka jo saavutetuista eduista voidaan joutua tinkimään tai jopa luopumaan. Monesti varsinainen elämä ja uudet mahdollisuudet kuitenkin tapahtuvat hypätessä rohkeasti epämukavuusalueelle, pois tutusta ja turvallisesta.

Tyydymme helposti ihan hyvään – ihan hyvään työhön, ihan hyvään parisuhteeseen, ihan hyvään pankkitilin saldoon, ihan hyvään arkeen. Usein kuitenkin unohtuu, että juuri hyödynnetyt mahdollisuudet ovat tuoneet meidät tähän pisteeseen. Vai onko joku onnistunut löytämään kumppanin valmiiksi kotisohvalta?

Ihan hyvä voi totta kai olla myös riittävä, eikä elämää pidä miettiä vertaamalla ideaaleihin. Mutta onko ihan hyvä todellisuudessa riittävä, vai olemmeko vain tukahduttaneet itsemme ja unelmamme varmuuteen, mukavuuteen ja riskien karttamiseen. Sen jokainen tietänee lopulta vain itse sisimmässään.

Täytyy myös muistaa, että todellisuudessa nykyinen tilanne ei välttämättä ole riskinäkökulmasta sen ideaalimpi kuin uusien haasteiden kohtaaminen. Se on vain enemmän tuttu. Esimerkiksi taloudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna tilannetta on vaikea sanoa kovin riskittömäksi, mikäli ainoa tulonlähde on tuttu ja turvallinen (kunnes ei enää ole) kuukausipalkka.

Omat parhaat päätökseni liittyvät pitkälti juuri asioihin, joiden eteen olen tehnyt töitä ja uskaltanut ottaa hallittuja riskejä, sen tutun ja turvallisen sijaan. Sillä hetkellä päätökset ovat toki olleet suuria ja pelottavia, mutta näin jälkeenpäin katsottuna silloiset järkytykset tuntuvat nyt jo arkisilta askareilta.

Kestävästä kohti antihaurasta

Nassim Nicolas Taleb puhuu kirjassaan Antifragile: Things that gain from disorder, antihauraasta -ajattelusta, jolla pyritään mallintamaan eri asioiden reagointia tapahtuviin vastoinkäymisiin. Antihauraalla tarkoitetaan parempaa kuin resilientti tai vahva – se paranee vastoinkäymisten myötä, kun taas resilientti kestää, mutta pysyy samana.  Aikaisemmin käytetty lentoteollisuus on hyvä esimerkki tästä – aina kun onnettomuus tapahtuu, lentämisen turvallisuus paranee.

Antihaurauden takana on siis oppiminen, eikä turhaan puhuta, että opimme parhaiten epäsuotuisista tapahtumista. Asuntosijoittajille tutun vuokralaisvalinnan aiheuttaman asunnon osittaisen tuhoutumisen seurauksena voi joko luovuttaa tai opiskella ja kehittää valintaprosessiaan niin, ettei vastaavaa enää tapahtuisi jatkossa. On siis mahdollista olla antihauras paitsi ihmisenä, myös sijoittajana.

Epävarmassa maailmassa monet riskit toteutuvat huolimatta ponnisteluistamme niiden välttämiseksi. Elämän pituisella matkalla keskiöön nouseekin lopulta kyky ottaa ja sietää riskejä, sillä varmaa eli riskitöntä ei lopulta ole olemassakaan. On vain erilaisia todennäköisyyksiä.

Riskejä on siis turha pelätä, varsinkaan jos itsestään pystyy tekemään antihauraan. Mitä enemmän tiedämme asioista, sitä enemmän pystymme ottamaan hallittuja riskejä, joissa todennäköisyydet ovat puolellamme.

Lopulta elämä kannattaakin nähdä yhtenä suurena mahdollisuutena yhden suuren uhan sijaan. Erään viisaan henkilön ajatuksia lainaten ja hieman muokaten – elämä ja oppiminen loppuu, kun riskinsietokyky loppuu.

Ps. Päivittäistä sähläämistäni voi seurata parhaiten instagramin kautta. Jos yhtään ylläolevat aiheet kiinnostavat, heitä ihmeessä viestiä niin vaihdellaan ajatuksia