Suurimmalla osalla meistä on rahan käytössään mahdollisuuksia kehittyä. Kehittymisellä tässä asiayhteydessä tarkoitan kulutustottumusten suhteuttamista maapallomme sietokykyä paremmin vastaavaksi, sekä kulutuksen pienentämistä. Kuluttamisestahan voi suurimmassa osasta tapauksista tinkiä. Monille tämä kuitenkin tarkoittaisi elintason alenemaa, muuttamista pienempään asuntoon, autosta luopumista eli omista tarpeista tinkimistä. Harva on siihen valmis. Kun taas on heitä, jotka elävät köyhyysrajalla unelmoiden korkeammasta elintasosta. Heitä on paha mennä kieltämään; ”älkääs kuulkaat yrittäkö tehdä elämästä yhtään parempaa, maapallomme ei kestä tätä”.

Voin nykyisin sanoa kuuluvani onnekkaaseen ihmisjoukkoon. Kovin monista tarpeista ei ole tarvinnut vuosiin tinkiä. Tiedän kyllä, millaista on kävellä kaupassa puhelin kädessä ja laskea ostosten summaa yhteen, jottei kassalla tarvitse hävetä, kun kaikkiin ostoksiin ei olekaan varaa. Olen se onnekas, joka on saavuttanut elämässään pisteen, jossa ruokien hintalappuja ei kaupassa ole tarvinnut tarkastella. Ruoasta ja sen ostamisesta onkin muodostunut minulle hedonistinen nautinto. Etuoikeus. Rakastan ruokaa. Joskus hytkymme tyttäreni kanssa vierekkäin iloiten ruoan luomista sulosoinnusta suussamme. Niistä ihanista mauista, jotka tanssahtelevat kielen päällä saaden koko kehon liikkeelle. Hedonismia kerrakseen. Tästä saavuttamastani etuoikeudesta en ole halunnut tinkiä, kunnes koitti päivä, jolloin ymmärsin, että rahan tuhlaaminen ruokaan ei ole tarkoituksenmukaista tai vie pois ruoan tuottamaa nautintoa.

Elintaso on ennen kaikkea yksilön kokemus

Kulutuskäyttäytymiseni on siis murroksessa. On ollut jo kauan, mutta päästääkseni tähän pisteeseen, minun on pitänyt kokea elämää 600 euron kuukausibudjetilla, itkeä puhelimessa asioituani ulosottoviraston kanssa ja nauttia saavuttamastani elintasosta, jonka keskiöön on kuulunut rahan tuhlaaminen ruokaan. Keskiö on kuitenkin alkanut liikkua kohti isovanhempieni elintapoja. Arvostus jo olemassa olevaa omaisuutta kohtaan on kasvanut entisestään. Korjataan ennen kuin ostetaan uutta ja osoitetaan kunnioitusta rahalle, joka kovalla työllä on ansaittu. Nyky-yhteiskunnassamme ei kuitenkaan vielä osata juuri arvostaa nuukuutta. Onhan meistä suurin osa saavuttanut isovanhempiaan paremman elintason, joka harvalle olisi ollut mahdollinen ilman yhteiskunnassamme vuosikymmeniä vallinnutta kulutusjuhlaa. Ylistän kuitenkin nykynuorisoa, joka on kääntämässä kulutuskäyttäytymisen trendiä yhä fiksummaksi ja vastuullisemmaksi.

Olen osaltani saanut nauttia tästä kulutusjuhlasta viimeiset vuodet. En ehkä siinä määrin, kuin siihen olisi mahdollisuuksia ollut, mutta ruoka on toiminut minun runsauden sarvenani. Olen tämän aseman saavuttanut ja siitähän en ole halunnut luopua. Miksi? En tiedä, mutta yhteiskunnassamme korkeammat elinkustannukset mielletään usein korkeammaksi elintasoksi. Kyllähän nämä menevät usein keskenään yks’yhteen, mutta pieni yksiö Helsingin keskustassa vastaa helposti hinnaltaan suurta omakotitaloa maakuntien keskuskaupungeissa. Onko Helsingin keskustassa pienessä yksiössä asuvalla korkeampi elintaso vai onko se suuressa omakotitalossa asuvalla toisella paikkakunnalla? Tähän ei löydy yksiselitteistä vastausta. Asumiskustannukset ovat omakotitalossa todennäköisesti korkeammat, mutta jääkö rahaa yhtä paljon muihin elintasoon vaikuttaviin asioihin? Elintasossa on siis ennen kaikkea kyseessä yksilön kokemus. Mikä minulle on riittävää ja hyvää?  Millainen tapa elää ja kuluttaa on minulle hyvä? Mihin minä vertaan omaa elintasoani? Vertaanko sitä?

Hifisti pihi on uusi nuuka

Minulle korkea elintaso on edustanut mahdollisuuksia valita. Valita mitä syön. Miettimättä sitä, paljonko se maksaa. Tästä etuoikeudesta tinkiminen tuntui etukäteen luopumiselta ja elintason alenemiselta. Edelleenkään en aio luopua ruoan mukanaan tuomasta nautinnosta. Mutta miksi luopuisinkaan. Viisas ja vastuullinen tapa kuluttaa ei vähennä elämän nautintoa. Kuten moni meistä on sanonnan kuullutkin: parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia. Terveys ja vyötärökin kiittänee, kun kuukausittain virvoitusjuomiin kuluttamamme 90€ menee vatsalaukun sijaan indeksirahastoihin kasvamaan korkoa korolle. Annan sinulle nyt luvan kauhistella tuota rahasummaa. Kyllä. Vuodessa se tekee yli tuhat euroa virvoitusjuomiin. Vavise järkytyksestä! Koska itse ainakin järkytyin. Sille on siis syynsä, miksi kaikki kehottavat tutustumaan omiin lukuihin syvällisesti. Kuitteihin ja ostoksiin kunnolla tutustuminen oli allekirjoittaneelle kuitenkin todellinen herätys, ja kuukaudessa olemmekin saaneet säästöön tuhat euroa. Tähän ei tosin pelkät virvoitusjuomien jättämiset riitä. Vaikka koen olevani valveutunut ja fiksu rahankäyttäjä, en olisi uskonut, että ruoan ja alkoholittomien virvokkeiden tuottama nautinto sokaisisi minut täysin. Tosin huolettomuus ruokaostoksilla on ollut tietoinen valinta. Olin vain nauttinut saavuttamastani etuoikeudesta ja elintasokokemuksesta. Ruokaraha -valveutuminen ei ole tuntunut kuitenkaan tinkimiseltä tai luopumiselta. Olen muuttumassa hifisti pihiksi, vanhan kansan sanoin nuukaksi, jota tästä eteenpäin lähden ajamaan uutena trendinä.

Rahankäyttäminen viisaasti ei siis välttämättä tarkoita elintason alenemaa. Se tarkoittaa rahan käyttämistä viisaasti. Toki arvojen kasvamista ja sen vaikutusta rahan käyttöön ei tule unohtaa. Nykyään arvostan yhä enemmän kestävämpiä valintoja. Koska olenhan tuonut maailmaan kaksi lasta, joista huolehtimisen myötä olen alkanut muistuttaa enemmän huopatossua kuin ihmisolentoa. En voisi enempää nauttia nuukailusta, lyhyistä ja harvoista suihkuista, sekä reikäisistä kotipaidoista, joita ylpeästi jokainen valveutunut ja fiksu kuluttaja päällään kantaa. Onhan se vähintä, mitä voin tulevaisuuden sukupolvien eteen tehdä. Näyttää ja tuoksua huopatossulta, koska sitä maailmamme ja ennen kaikkea tulevat sukupolvemme tarvitsevat. Käveleviä esimerkkejä siitä, mitä on viisas ja vastuullinen kuluttaminen, mitä kestäväkehitys tarkoittaa ja miten jokainen meistä, on upea juuri sellaisenaan kuin on. Tämä loppukanetti toimikoon samalla oodina Julia Thurénille, rahapuheen ja kuluttamiskirjallisuuden inspiroijalle, joka esimerkillään on vaikuttanut tämänkin blogitekstin syntyyn.

-Annika